Unohdetut itsemurhan uhrit
12.09.2007
Unohdetut itsemurhan uhrit. Suomen Mielenterveysseura julkisti eilen kirjan "Viimeinen ratkaisu?", jossa pohditaan itsemurhien ehkäisyä. Kirjassa nousee esille, että itsemurhaa hautovien on usein lähes mahdoton saada apua, heitä kohdellaan huonosti ja itsemurhavaarassa olevan hätää ei oteta todesta. Syyllisyys, epäusko, hylkääminen ja selkäänpuukottaminen olivat läheisten ja työtovereiden reaktiot, vaikka juuri heidän apuaan olisi tarvittu.
Mielenterveysseuran SOS-keskuksen tiedonkeruukampanjan tuloksista selvisi, että itsetuhoisuuteen saattavat ajaa monenlaiset seikat; mm. taloudellinen turvattomuus, ihmissuhdeongelmat, yksinäisyys ja masennus. Tilapäinen lääke voi löytyä pilleripurkista, muttei se kuitenkaan korjaa itse ongelmaa, sisäistä pahaa oloa.
Eilen parlamentissa osallistuin itsemurhan vastaisen teemapäivän seminaariin, jossa sain kuulla todella karuista ihmiskohtaloista. Itsemurhaa hautova jää hätähuutoineen monesti yksin. Usein apua saa vasta, kun itsemurhaa on jo yritetty, mutta aina ei silloinkaan. Kaikkein kauheinta on, että jopa alle kymmenvuotiaat lapset riistävät tietoisesti hengen itseltään. On järkyttävää, että viattoman lapsen elämä voi olla niin umpikujassa, että tällainen ratkaisu tuntuu järkevältä.
Kauheaa on myös, jos ammattihenkilökunta ei osaa tunnistaa apua tarvitsevan ihmisen oireita. On käsittämätöntä, että lääkkeillä itsemurhaa yrittäviä autetaan vain vatsahuuhtelulla, mutta itse ongelmaa - pahaa oloa - ei olla valmiita auttamaan. Raskasta työtä tekevä hoitohenkilökunta ei ehkä osaa tunnistaa apua tarvitsevien hätää. Toisaalta hoitohenkilökunnan piirissä itsemurhat ovat viime vuosina yleistyneet, mikä myös kertoo karua kuvaa nykypäivän Suomesta.
Mutta vastuu on myös meissä kaikissa - milloin viimeksi oikeasti kuuntelit ystävääsi, perheenjäsentäsi? Milloin viimeksi kysyit heiltä kuulumisia, sen sijaan että vuodatit vain omia tunteitasi? Mutta kuunnellaan myös itseämme. Muistetaan myös itse olla valmiita puhumaan, kun on vaikeaa.
Osaammeko tunnistaa, kun lähimmäisellämme menee niin huonosti, että hän vakavissaan harkitsee elämänsä päättämistä? Olemmeko tehneet kaikkemme ystävinä, jos kaverimme kuolee oman kätensä kautta? Monesti sanotaan, että itsemurhaa yrittävät vain hakevat huomiota, mutta jälkeenpäin on vain yksi totuus: yksi joukosta on poissa ja häntä ei enää saa millään takaisin.
Kuunnellaan myös niitä, jotka eivät ympärillämme sano mitään, sillä juuri heidän huolensa voi olla kaikista suurin.
Suomessa tehtiin vuoden 2005 tilastojen mukaan lähes tuhat itsemurhaa. Niistä jokainen oli turha. |
|