Hurja vuosi takana - Kaleva
23.12.2005
Euroopan unionin hurja vuosi, annus horribilis, lähenee loppuaan. Ensimmäinen täysi kalenterivuosi elämää laajentuneessa unionissa on ollut ajelehtimista kriisistä kriisiin. Onneksi vuosi näyttää kuitenkin jäävän plussalle ja merkkejä kirkkaammasta tulevaisuudestakin on jo saatu.
Eipä silti, me EU:n arkea läheltä seuraavat tiesimme, ettei 25 jäsenvaltion poliittisten kulttuurien, eriävien intressien ja johtajien isojen egojen yhteensovittaminen olisi helppoa. Todellisuudessahan kasvukivut vasta alkoivat vappuna 2004, eivät suinkaan päättyneet tervetuliaisfanfaareihin. EU:n kunniaksi on kuitenkin todettava, ettei vuosi 2005 ole ollut haasteiltaan tavanomainen.
Ensinnäkin perustuslaillisen sopimuksen ratifiointi on arvaamaton prosessi, oli kysymys sitten teknisistä muutoksista Nizzan sopimuksen tapaan tai suurehkosta remontista, jollainen nyt on käsillä. Tällä hetkellä tilanne näyttää hyvältä. Vaikka kaksi jäsenvaltiota, Ranska ja Alankomaat, kevään dramaattisissa kansanäänestyksissä hylkäsivät sopimuksen, 13 jäsenvaltiota on sen jo hyväksynyt. Yhteensä siis yli puolet EU:n jäsenvaltioista ja noin puolet väestöstä on antanut tukensa perustuslaille.
Sitä paitsi tällä viikolla julkaistun eurobarometrin mukaan Ranskassa ja Alankomaissakin kansa on tullut katumapäälle, sillä molemmissa maissa perustuslain kannatus on nyt yli 60 prosenttia. Jopa ikuista vastarinnankiiskeä Iso-Britanniaakin on ilmeisesti puheenjohtajakaudella eurokärpänen puraissut, sillä uutta sopimusta kannattaa sumuisessa saarivaltiossakin jo kaksi viidestä äänestäjästä.
Suomessa hallitus ei ole antanut eduskunnalle lakiesitystä perustuslaillisen sopimuksen hyväksymiseksi, vaan asiaa käsitellään selontekomenettelyssä. Eduskunnassa EU-selonteko käy eri valiokunnissa lausunnoilla ja asiaa käsitellään aivan kuin kyseessä olisi normaali perustuslakisopimuksen ratifiointi, vaikkei siitä ole kyse. Pidän hallituksen menettelytaparatkaisua kummallisena. Valittu tie ei ole tyylikäs eikä kunnioita Suomen perustuslaillista traditiota, jonka mukaan eduskuntaa ei voi poliittisesti sitouttaa näennäistoimilla. Mikäli hallitus haluaa eduskunnan sitovan kannan, ainoa oikea tie on antaa lakiesitys.
Toiseksi etenkin suurten jäsenvaltioiden kansalliset vaalit luovat unionin arkeen vauhtia ja vaaratilanteita. Tänä vuonna valta on vaihtunut Saksassa, jossa keskustaoikeistolainen CDU onnistui puheenjohtajansa Angela Merkelin johdolla palaamaan vallan kahvaan. Myös brittivaalit olivat mielenkiintoiset, vaikka pääministeri Tony Blair saikin vielä jatkomandaatin. Puolassa taas pääministeriksi nousi uusi kasvo Kazimierz Marcinkiewicz, jonka kommentteja viikonlopun huippukokouksesta oli ilo lukea. Mieshän oli lähes yhtä innostunut EU:sta kuin kollegani Alex Stubb todetessaan, että "tunnen itseni nuorukaiseksi ja voin nyt vain sanoa: jes, jes, jes!".
Intoa tarvitaankin. Eripuraa jäsenvaltioiden välille aiheuttaa mm. suhtautuminen EU:n tulevaan laajentumiseen. Eräs vaikeimpia ratkaisuja olikin jäsenyysneuvottelujen avaaminen Turkin kanssa. Vieläkään ei tosin Berliinissä, Pariisissa, Lontoossa ja Varsovassa olla yhtä mieltä, millaista lopputulosta neuvotteluista odotetaan. Saksalaiset puhuvat edelleen etuoikeutetusta kumppanuudesta, joka paradoksaalisesti tarkoittaa Turkin epäoikeutettua kohtelua sulkemalla ottomaanien perillisiltä jäsenyysperspektiivi lopullisesti.
Kaiken kaikkiaan elämä hallitusten päänaisista ja -miehistä koostuvassa Eurooppa-neuvostossakin näyttäisi olevan tasoittumassa. Myönteistä on, että tuore liittokansleri Merkel osoitti ensimmäisessä huippukokouksessaan olevansa valtiomiesainesta ja jatkavansa poliittisen oppi-isänsä Helmut Kohlin viitoittamalla tiellä. EU:n kunniakansalainen Helmut Kohlhan oli kaudellaan tunnettu siitä, että hän laittoi Euroopan kokonaisedun Saksan kapeiden kansallisten intressien edelle.
Kolmas haaste on kuluvan seitsenvuotisen budjettikauden läheneminen loppuaan. EU:han on siitä mielenkiintoinen suurvalta, ettei sillä ole verotusoikeutta eikä juuri muitakaan omia tulonlähteitä, vaan koko järjestelmän rahoitus on kerran seitsemässä vuodessa katkolla. Jäsenvaltiot päättävät yksimielisesti EU:n toimintaresursseista ja samassa yhteydessä huolehtivat, että valtaosa rahasta palautuu alue- ja maataloustukina takaisin kansalliseen käyttöön.
Vaikka koko EU:n budjetti on suuruusluokaltaan hyttyssarjaa suhteessa kansalliseen varainkäyttöön, budjettisovun löytäminen 25 jäsenvaltion kesken ei ole ongelmatonta. Jo useampia budjettineuvotteluja nähneenä olen tullut siihen tulokseen, että kyse on enemmän periaatteista ja symboliikasta kuin taistelusta todellisista euroista ja senteistä. Luvut vaikuttavat totta kai suurilta, jollei niitä suhteuta mihinkään. Mutta kun tietää, että EU maksaa nettona per suomalainen edelleen alle 21 senttiä päivässä, asia näyttäytyy oikeammassa valossa.
Joka tapauksessa yhteisymmärryksen löytyminen rahoitusnäkymistä
-kaudelle 2007-2013 oli askel eteenpäin. EU on fiilisorganisaatio, jossa asioiden etenemiseen vaikuttaa millainen tunnelma unionissa kullakin hetkellä vallitsee. Jos saadaan hyvä meininki päälle, hyvät uutiset kasvavat lumipalloefektin lailla ja kun taas menee huonosti, vaikeudet kasaantuvat ja pienetkin asiat mättävät.
Brittipuheenjohtajuuden paras anti taitaakin olla, että saavuttaessaan sopuratkaisun budjetista Blair onnistui luomaan unioniin oikean tunnelman ja auttamaan näin EU:n ylös murheenlaaksosta. Kuten aiemmin tällä palstalla Apulantaa lainaten kirjoitin "pohjakosketus suuntamme näyttää", näin on nyt käynyt. Pohjakosketus on ohitettu ja tästä voidaan mennä vain ylöspäin. |
|
