Perustuslaki ei ole pelastus - Kaleva
17.03.2006
Viimeaikaiset uutiset EU:sta eivät ole olleet rohkaisevia. Unionilla on ainakin viisi haastetta, joihin päättäjien olisi löydettävä toteuttamiskelpoiset ratkaisut pikaisesti.
Ensimmäinen haaste liittyy EU:n kykyyn pärjätä kiihtyvässä globaalissa kilpailussa. Lissabonin strategia kunnianhimoisine tavoitteineen on toistaiseksi jäänyt juhlapuheiden tasolle, eikä kilpailukykyuudistuksissa ole päästy alkua pidemmälle. Onneksi viime kuukausina yritystä tällä saralla on ollut enemmän niin EU-tasolla kuin jäsenvaltioissakin.
Toinen haaste on kansalaisten horjuva luottamus unionia kohtaan. EU:n legitimiteetti kansalaisten silmissä on ikuisuusongelma, jota ei ratkaista hokkuspokkustempuilla, vaan ainoastaan osoittamalla konkreettisesti EU:n tuoma lisäarvo. Lisääntynyt EU-kriittisyys on siis osin seurausta epäonnistumisista ensimmäisen haasteen osalta. Teot eivät vastaa puheita. Kasvu, hyvinvointi ja työllisyys ovat hienoja tavoitteita paperilla, mutta niillä ei ole merkitystä, elleivät myönteiset vaikutukset näy kansalaisen arjessa. Mielipideilmaston muuttuminen yhä kriittisemmäksi on tarpeellinen herätys politiikoille ja siksi sillä voi olla tervehdyttävä vaikutus koko unionin tulevaisuuteen.
Kolmas haaste - joka mielestäni on kuitenkin saanut liikaa huomiota - on perustuslakisopimuksen voimaantulon takkuilu. Perustuslaki olisi toki edistysaskel koko EU:lle tehden unionista entistä tehokkaamman, avoimemman ja demokraattisemman toimijan. Siihen ei kuitenkaan pidä takertua liiaksi. Projekti on pidettävä liikkeellä, mutta lyhyen tähtäimen ongelmat sen edistymisessä eivät saa passivoida EU:n kykyä uudistua muilla tavoin. Tylsähköllä veitselläkin voi leikata, vaikkei se yhtä näppärää olekaan.
Neljänneksi haasteeksi nostan yhteisen, jäsenvaltioita ja kansalaisia yhdistävän kunnianhimoisen projektin puuttumisen. EU on aina ollut sekä projekti- että kriisikeskeinen organisaatio. Kun unioni on vajonnut syvimpään aallonpohjaan ja vaeltanut pimeimmässä laaksossa, on ulospääsytie yleensä ollut yhdistävän projektin löytäminen. Projektin, joka tarjoaisi kansalaisille selkeän kiinnekohdan unionikehitykseen ja joka sitouttaisi poliittiset päättäjät yhteisten linjausten taakse.
Viides ja vaikein haaste liittyy poliittiseen johtajuuteen. Sodat elänyt sukupolvi (enkä tarkoita vain poliitikkoja, vaan kaikkia eurooppalaisia) koki Euroopan jälleenrakennuksen suureksi missiokseen. Isovanhempamme halusivat antaa meille paremmat lähtökohdat kuin ne, mistä he itse ponnistivat. Yhteinen etu meni usein omien intressien edelle. Sukupolven kollektiivinen asenne oli nöyrä, yhteistyöhakuinen ja konflikteja välttelevä, mutta päättäväinen. Tänä päivänä monilta poliittisilta johtajilta puuttuu suuri missio. Asenne on minäkeskeinen ja kopea. Johtajuutta mitataan sillä, kuka parhaiten pystyy ajamaan kapeita eturyhmänsä tai kansallisvaltionsa etuja.
Haasteita on paljon ja aikaa niihin vastaamiseen niukasti. Perusoptimistina olen vakuuttunut siitä, että haasteet ovat voitettavissa, kriisi selätettävissä ja EU uudistettavissa. On vain löydettävä tekemisen meininki ja tartuttava mahdollisuuksiin.
Lissabonin strategialla on vielä toivoa. Komissio priorisoi Lissabonin ohjelman toimenpiteet oikein. Lähtökohtana on panostaa talousuudistuksiin, jotka ovat välttämätön edellytys menestyä strategian sosiaalisessa ja ekologisessa ulottuvuudessa. Suuret odotukset voidaan lunastaa jo ensi viikon huippukokouksessa, jos vain poliittista tahtoa löytyy.
Euroopan parlamentti hyväksyi tällä viikolla evästyksensä huippukokoukselle. Parlamentin viesti on kirkas: Lissabonin ohjelmalle ei ole vaihtoehtoja, mikäli EU haluaa säilyttää nykyisen hyvinvointinsa. Status quokaan ei säily ilman uudistuksia.
Samoilla linjoilla on myös eduskunnan suuri valiokunta, joka totesi viime perjantaina seuraavaa: "Jäsenmaiden erityisongelmien huomioon ottaminen ei saa muodostua esteeksi unionin kehitykselle, vaan kilpailukykyinen ja taloudellisesti vahva unioni edellyttää kaikkien jäsenmaiden panosta ja ponnistuksia yhdessä sovittujen päämäärien saavuttamiseksi." Paremmin ei asiaa voi kiteyttää.
Yhteisen projektin EU voisi kehittää ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, jonka päälinjojen suhteen vallitsee suuri yksimielisyys jäsenvaltioiden ja kansalaisten odotusten välillä. Aika on kypsä uudelle projektille, sillä edelliset merkittävät harppaukset unioni otti viitisentoista vuotta sitten sisämarkkinoiden avautuessa vuoden 1986 yhtenäisasiakirjan myötä ja tätä seuranneella Maastrichtin sopimuksella, jolla luotiin pohja yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä puolustuksen lisäksi niin laajentumiselle kuin yhteisvaluutan käyttöönotolle. Rautaesiripun rippeet eivät olisi kaatuneet ilman sisämarkkinaohjelmaa ja Maastrichtia. Amsterdamin ja Nizzan sopimuksissa sen sijaan oli kuitenkin enemmän kyse hienosäädöstä kuin merkittävistä uusista projekteista.
Vaikeinta on yhteisen tahdon kohdistaminen hyödylliseen toimintaan. Tähän tarvitaan poliittista johtajuutta, mitä on löydyttävä Suomen puheenjohtajakaudella myös Vanhasen hallitukselta. Suomen ei tarvitse olla aina ja kaikessa unionin mallimaa, mutta tällä saralla meidän on oltava esimerkkinä muille.
Unionin kriisi hyödyttää eniten suurten jäsenvaltioiden kansallismielisiä poliitikkoja, jotka kieli pitkällä odottavat EU:n epäonnistumista. Mitä vähempään EU pystyy, sitä enemmän valtaa käytetään Berliinissä, Pariisissa ja Lontoossa. Tämä ei vastaa Suomen kansallisia etuja. Edistääksemme omaa asiaamme, meidän on tehtävä kaikkemme, jotta unioni selviää haasteistaan ja säilyttää toimintakykynsä. Ensi viikolla on seuraava näytön paikka. |
|
