Unionin kriisi ei ole laajentumisesta kiinni - Kaleva
14.06.2006
Kohta 50-vuotinen Euroopan unioni elää ja voi päällisin puolin hyvin. On kuitenkin selvää, ettei monimutkainen valtioliitto voi välttyä myös vaikeuksilta. Kasvukivut ovat välttämätön osa yrityksiä sovittaa yhteen erikokoisten ja eri perinteet omaavien itsenäisten valtioiden intressejä. Kaikkea ei voi eikä pidäkään yhdenmukaistaa; väittely EU:n perimmäisestä olemuksesta jatkuu varmasti räiskyvänä. Toisaalta tämä vain todistaa kansallisten demokratioiden elinvoimaisuutta ja hyvinvointia.
Uutta innoitusta ei ainakaan haasteiden puutteen takia jää saamatta. Maailma kehittyy ja vie mennessään, ellei EU kykene toimimaan tehokkaasti ja ennakoivasti. Uudenlaiset haasteet mm. talousglobalisaation, turvallisuuden ja energian saatavuuden puitteissa kasaantuvat ja vaativat uudenlaista toimintamallia.
Taloutemme ja yhteiskuntamme rakenteita on katsottava ennakkoluulottomasti. Lissabonin ohjelma on vietävä läpi. Ilman sen mukaisia työmarkkina-, eläke- ja koulutusreformeja EU:n kansalaisten osaaminen ja innovatiivisuus pysyttelevät piilossa tai muuttavat muihin maanosiin, taloutemme jatkaa verkkaista tarpomistaan, maanosamme museoituu ja muu maailma menee ohi.
Lissabonin tavoitteet talouskasvun, tutkimuksen ja kehityksen ja työllisyysasteen nostamisen suhteen ovat saavutettavissa ??? jopa ylitettävissä ??? mutteivät nykyisillä asenteilla. Perustuslain voimaantuloa vuonna 2009 jossain muodossa odotellessa on turha odottaa lisää EU:lta, jos sovitut päätökset eivät johda toimenpiteisiin Pariisissa, Roomassa ja Varsovassa.
Paitsi sisäiset uudistukset talouskehityksen aikaansaamiseksi, EU:n laajentuminen ??? tai kuten itse mielelläni sanon avautuminen - on keino pitää unioni nosteessa ja sille kuuluvassa roolissa. Syventymisen ollessa tällä hetkellä auttamattomasti tuumaustauolla, laajentuminen tarjoaa tarvittavan sysäyksen viedä unionia eteenpäin.
Bulgarian ja Romanian jäsenyys tammikuussa 2007 näyttää melko varmalta. Nämä kaksi maata voidaankin vielä juuri ja juuri ottaa mukaan Nizzan sopimukseen perustuvin liittymissopimuksin ilman väistämätöntä perussopimusreformia. Turkin, Kroatian ja muiden Balkanin maiden jäsenyys ei enää pienillä kikkailuilla onnistu, vaan vaatii jo isompia perussopimusuudistuksia. Näitä ei tietenkään tule toteuttaa ainoastaan laajentumisen ehdoilla, sillä päätöksentekoon on jo nyt pyrittävä tekemään uudistuksia. Kolmenkymmenen maan unionin toimintaa ei ohjailla nykyisin puittein, se on varmaa.
Komission pitkäaikainen puheenjohtaja Jacques Delors sanoi äskettäin Ulkopolitiikka-lehden haastattelussa, että EU:n jatkuva laajentuminen vaatii lisää eriytymistä ??? siis lisää eri EU-maiden eri tahdissa etenemistä.
Voi olla että näin käykin. On kuitenkin virhe, mikäli vastuu syventymisen nikottelusta sälytetään laajentumisen kontolle. Arvostamani Delors on hakoteillä väittäessään laajentumisen olevan syynä EU:n heikolle suosiolle. Tämä näkemys ylenkatsoo jäsenmaiden vastuuta EU:n heikosta kannatuksesta ja ruokkii niitä, jotka mustamaalamalla hakijamaita pyrkivät välttelemään omia ongelmiaan.
Toisaalta Delors???in vaatimus tehokkaammasta unionista, vaikka sitten eritahtisen Euroopan muodossa, on perusteltu. On kuitenkin kunnioitettava perussopimuksiin kirjattua periaatetta, jonka mukaan eriytyminen on viimeinen käytettävissä oleva integraation vaihtoehto.
Suomen on puheenjohtajakaudellaan tehtävä päätöksiä laajentumisen suunnan suhteen. Meidän on oltava valppaina, ettei hallitus mielistele uppiniskaisimpia EU-kumppaneitamme uhraamalla tulevia jäsenmaita ja unionin laajentumisen perusperiaatteita.
Meiltä pitää maana löytyä poliittista empatiaa ??? kykyä ymmärtää, miten vakavista asioista on kyse. Liian moni päättäjä on ajattelussaan turhan nyky-EU keskeinen: emme ajattele asiaa hakijamaiden kannalta. Suomi hakiessa EU-jäsenyyttä meitä ei aktiivisesti vastustettu. Mutta mikä olisikaan ollut tilanne ja kansanäänestyksemme tulos, jos tunne olisi ollut, ettemme ole tervetulleita?
Bulgarian ja Romanian jäsenyyden viivästyminen tai Turkin jäsenyysperspektiivin hylkääminen olisivat katastrofeja ja voitto EU:n vastavoimille kyseisissä maissa; dynaaminen johto ja uudistusmieliset häviäisivät. Meidän ei pidä ruokkia heidän politiikkaansa antamalla mielikuva epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja tuplastandardeista.
Laajentumisen viivästyttäminen ja eriytymisen liian kärkäs kannattaminen ovat saman kolikon kaksi puolta, joka siunaa joidenkin maiden ajatusmallia, jonka mukaan he ovat toisten yläpuolella. Orwellia mukaillen; kaikki valtiot ovat tasa-arvoisia - toiset vain tasa-arvoisempia kuin toiset. Olen vakuuttunut siitä, että eniten EU:ssa kansalaisia ärsyttää juuri joidenkin maiden piittaamattomuus yhteisistä säännöistä; isojen pääseminen kuin koira veräjästä samalla kuin pienten on toteltava kuuliaisesti. Tämä on näkynyt esim. talous- ja rahaliiton sääntöjen noudattamisessa ja vakaus- ja kasvusopimuksen uudistuksessa.
Delors???ille ja hänen aikalaisilleen kuuluu suuri kiitos nyky-Euroopan rakentamisesta ja heidän näkemyksilleen unionin toimintaedellytyksistä on annettava arvoa. Mutta he edustavat samalla sukupolvea, joka vastasi silloisiin haasteisiin sen ajan mukaisen ymmärtämyksen perusteella. Tämän Eurooppa tarvitsee uutta, nykyhetken mukaista ajattelua. Toivoa sopii, että sitä jäsenvaltioiden johdolta löytyy. |
|
