Herää jo, Eurooppa! - Kaleva
01.02.2008
Osallistuin viime viikolla Maailman talousfoorumin vuosittaiseen kokoukseen Davosissa. Toisin kuin foorumin nimestä voisi päätellä, Davosin keskusteluissa ei keskitytä ainoastaan talouteen, vaan entistä enemmän esillä on myös muuta maailmanpolitiikkaa sivuavia aiheita. Kokous on oivallinen paikka haistella tämän hetken megatrendejä. Mihin maailma on menossa ja ennen kaikkea, mikä on Euroopan rooli uudessa maailmanjärjestyksessä.
Davosin signaalit näyttävät Euroopan osalta huolestuttavilta. Jo aiempina vuosina nousevat kehitysmaat ovat olleet yhä enemmän esillä myös poliittisissa debateissa, mutta tänä vuonna yhtään geopolitiikkaa käsittelevää paneelia ei järjestetty ilman kiinalaisten ja intialaisten voimakasta panosta ja läsnäoloa USA:n rinnalla. Myös Etelä-Afrikka oli esillä, Latinalaisen Amerikan maat ehkä hiukan vaisummin. Olennaista kuitenkin on, että Eurooppa oli lähes täydellisesti sivustakatsojan roolissa. Jos eurooppalaisia jossakin oli mukana, niin he edustivat Euroopan unionin ulkopuolisia toimijoita; esimerkiksi Venäjää, Norjaa, Turkkia tai Ukrainaa.
Totta kai EU:sta edelleen puhutaan, tämä vain tapahtuu muiden suulla. Muun muassa Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice puhui poliittiseksi testamentiksi luokitellussa avajaispuheessaan kauniilla sanoilla Euroopasta. Alati muuttuvien koalitioiden maailmassa EU on Yhdysvalloille pysyvä kumppani, jonka kanssa puolustetaan yhteisiä arvoja, jonka jäsenistöstä etsitään liittolaisia sotaretkille ja jonka kanssa rakennetaan rauhaa. Kuvaavaa on, että transatlanttinen yhteistyö tuli käsiteltyä parissa kappaleessa, kun taas Venäjän ja USA:n kahdenvälisistä suhteista Condi puhui pitkät pätkät.
Olipa Davosin satojen työpajojen joukossa yksi puhtaasti Eurooppaa käsittelevä debattikin. Otsikkona oli ???Euroopan tarkoitus??? ja keskustelijoina kaksi EU-pääministeriä ja yksi talousministeri, Turkin ulkoministeri ja Euroopan parlamentin puhemies Hans-Gert Pöttering. Davosin kongressikeskuksen 1500-paikkaisessa pääsalissa oli kuitenkin vain muutamia kymmeniä kuulijoita, joista kourallinen Euroopan ulkopuolelta.
Nyt kun Euroopan unionin institutionaalinen murrosvaihe on viimein tasoittumassa ja EU on vahvistumassa niin sisäisesti kuin ulkoisesti, Euroopasta ei enää olla kiinnostuneita. Meillä on nyt antaa Henry Kissingerille sekä hänen nykyisille ja tuleville kollegoilleen puhelinnumero. Ongelma on vain, ettei kukaan enää soita.
Luotimme pitkään siihen, että roolimme talouden jättiläisenä, maailman suurimpana yhtenäisenä markkina-alueena, antaa meille puhevaltaa myös talouskysymysten ulkopuolella. Näin varmasti onkin, mutta kun talouden pohjavirtojen suunta muuttuu, myös talouden tuoma osallisuus pikku hiljaa murenee.
Valta seuraa käteis-, hyödyke- ja tavaravirtoja. Käteinen valuu maihin, joilla on kysyttyjä raaka-ainevaroja. Kun maailman neljän biljoonan taalan vuosittaiset öljytulot menevät pariinkymmeneen valtioon, joista neljä suurinta öljynviejämaata saa puolet, on helppo ymmärtää, miksi esimerkiksi Persianlahden finanssikeskukset ovat viime vuosina lujittaneet otettaan niin politiikassa kuin taloudessakin. Kun taas yli kaksi miljardia kiinalaista ja intialaista siirtyy yhdestä lämpimästä ateriasta kahteen ateriaan päivässä, havaitsemme, missä globaali kulutus tapahtuu ja miksi ruoan hinta meillä Suomessakin nousee.
EU:n peli ei vielä ole pelattu. Muutoksia tarvitaan, jos haluamme pysyä mukana maailman menossa. Niillä globaaleilla foorumeilla, joilla Eurooppa on edelleen edustettuna, se on yleensä mukana yksittäisten jäsenvaltioidensa kautta. YK:n turvallisuusneuvoston, G7-ryhmän ja muiden lännen hallitsemien pankki- ja rahoitusinstituutioiden vaikutusvalta on kuitenkin vähentymässä ja legitimiteetti maailman silmissä murenemassa.
Tämä luottamusvaje ei ole ainoastaan näiden toimielinten oma haaste, vaan vaarassa on koko sääntöperustainen maailman hallinta. Jos globaalit instituutiot taantuvat taantumistaan ja lopulta kaatuvat uudistuskyvyttömyyteensä, on pohdittava, mitä tulee tilalle. Uudet
EU:n näkökulmasta paremmat, laajapohjaisemmat ja legitiimimmät toimielimet vai maailmanlaajuinen kaaos?
Euroopan on kannettava oma vastuunsa tässä palapelissä. Toistan itseäni, kun jälleen kerran vaadin unionin jäsenvaltioita luopumaan lyhyen tähtäimen kansallisista eduista ja katsomaan maailmaa hieman toisenlaisin silmin. On väärää politiikkaa toimia sillä oletuksella, että valta kaikissa tilanteissa on nollasummapeliä. Paras esimerkki tästä on unioni itse. Yhdessä saamme enemmän valtaa kuin mitä olemme kansalliselta tasolta EU:lle koskaan luovuttaneet.
EU:n on välttämätöntä viedä loppuun sisäiset uudistuksensa. Meidän on poistettava sisämarkkinoiden kaikki nykyiset, tulevat ja jopa kuviteltavissa olevat esteet vahvistuaksemme sisäisesti. On satsattava tutkimukseen ja innovaatioihin ja pysyttävä avoimena maailmankaupalle ja uusille jäsenvaltioille.
Toiseksi meidän täytyy laittaa hynttyyt yhteen USA:n kanssa ja tehtävä kaikki se, mitä yhdessä voimme. Niin taloudessa kuin ulkopolitiikassakin. Yhdysvallat on tavallaan samassa veneessä kuin mekin, vaikka sen valta-asema onkin hiipumassa hitaammin kuin EU:n.
Kolmanneksi meidän on vakuutettava nousevat mahtimaat sääntöperustaisen maailmanhallinnon rationaalisuudesta ja oikeutuksesta. Käsityksemme arvoista, ihmisoikeuksista ja demokratiasta saattaa olla erilainen, mutta ihmiskuntana olemme kuitenkin sidottuja toistemme kohtaloihin. Nykyisen maailmanjärjestyksen horjuttaminen on helppoa. Vaikeampaa sen sijaan on luoda mitään uutta ja uljaampaa sen tilalle. |
|
