Mikä on Suomen tie? - Kaleva
28.11.2006
Pääministeri Matti Vanhanen on harvakseltaan ottanut osaa kotimaassamme käytävään eurooppapoliittiseen visiointiin. Vanhanen ei ole pitkäaikaisen edeltäjänsä Paavo Lipposen kaltainen eurooppalainen päätöksentekijä, jonka suhteessa EU:hun on mukana aitoa intohimoa maanosamme tulevaisuutta kohtaan. Pääministerin linjaus Pohjois-Kymen Paasikivi-seuran 20-vuotisjuhlassa 6.11. on merkittävä puheenvuoro, josta käyty keskustelu on jäänyt liian vähäiseksi.
Puheessaan Vanhanen totesi uskovansa, että yhtenäisen etujoukon aika EU:ssa on tällä hetkellä ohi. "Vielä jokunen vuosi sitten Suomen strategia oli pyrkiä EU:n ytimeen, olla siinä suppeassa pöydässä, jossa päätökset tehdään ja suuntaa näytetään. En kritisoi aiempaa pyrkimystämme ytimeen, mutta tätä ydintä ei enää ole." Saatuaan lausunnostaan runsaasti kritiikkiä monilta eri tahoilta, muun muassa Paavo Lipposelta, Vanhanen jatkoi ajatuksen ympärillä Turun Sanomissa 17.11.: "En pidä realistisena, että lähivuosina EU kehittyisi tarkasti määritellyn etujoukon luomien uusien ytimien muodossa". Pääministerimme mukaan aikaisemmin tällaiselle suppeamman etujoukon vetovastuulle oli selvää tilausta, mutta nyky-EU:n osalta keskeisintä on vaalia EU:n yhtenäisyyttä ja pyrkiä välttämään "unionin uudelleen jakaminen kahteen kerrokseen uusien ytimien avulla".
En voi yhtyä pääministerin näkemyksiin. On muistettava, että ilman ytimien sallimista ja etujoukon synnyttämistä meillä ei vieläkään olisi yhteistä rahaa, eikä Schengenin ja Prümin sopimuksilla luotua yhteistä sisäisen turvallisuuden aluetta. Kun EU on laajentunut kuuden perustajajäsenvaltion yhteisöstä ensi vuoden alussa 27 maata kattavaksi unioniksi, mikään ei vähennä tarvetta ytimien tuomalle joustavuudelle myös jatkossa. Päinvastoin. Kun mukana yhteistyössä olevien jäsenvaltioiden määrä kasvaa, lisääntyy myös kansallisten intressien kirjo ja tuo mukanaan enemmän kysyntää joustavuudelle.
Yksi hyvä esimerkki tällaisesta joustavuuden tarpeesta on talouspoliittinen yhteistyö. Yhteistyön lisääminen on paljon akuutimpi kysymys sellaisille maille, jotka ovat mukana euroalueessa tekemässä yhteistä rahapolitiikkaa, kuin maille, jotka ovat toistaiseksi päättäneet jättäytyä pois eurosta. Jotta euro voi toteuttaa tarkoitustaan mahdollisimman tehokkaasti, tarvitaan rahapolitiikan lisäksi enemmän koordinaatiota myös yleisessä talouspolitiikassa niin valtiontalouden tulo- kuin menopuolellakin. Pääministerikin mainitsee verotuksen koordinoinnin yhtenä esimerkkinä asiakokonaisuudesta, jossa tiiviimmälle yhteistyölle on tilausta. Parhaillaankin unionissa ollaan luomassa yhtenäistä yritysveropohjaa, jonka tavoitteena on luoda eurooppalaisille yrityksille todelliset kotimarkkinat vähentämällä jäsenvaltioiden välillä käytävää epätervettä verokilpailua ja poistamalla yrityksiltä turhia hallinnollisia rasitteita. Suomen hallitus on suhtautunut hankkeeseen myönteisesti, vaikka pääministeri nyt kolumnissaan toisin antaisi olettaa.
Pääministerin analyysi koko Euroopan unionin kehityksestä ontuu pahemman kerran. Ytimiä on tänään ja tulevaisuudessa ja tarve niille vain kasvaa. Täysin eri asia on kuitenkin keskustella siitä, mikä on Suomen tie eli miten me valitsemme paikkamme unionissa? Haluammeko olla mukana ytimissä vai jättäytyä unionin marginaaliin, syrjäiseksi reunavaltioksi?
Tähän saakka Suomi on halunnut olla mukana valtaosassa yhteistyön muotoja. Toisaalta, vaikka olemme mukana monissa ytimissä, yksi meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki. Puuttuva tekijä on NATO-jäsenyys. Olemme omilla valinnoillamme jättäytyneet sivuun unionin nykyisestä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ytimestä ja samalla luopuneet vapaaehtoisesti paikastamme unionin todellisessa valtakeskuksessa ??? ytimien ytimessä. Tässä ytimessä Suomi ei tällä hetkellä ole mukana, sillä tähän kovaan ytimeen kuuluu tällä hetkellä vain yhdeksän maata eli ne valtiot, jotka kuuluvat euroalueeseen, ovat mukana sisäisen turvallisuuden ytimessä ja ovat NATO:n jäseniä.
Niin kauan kuin uutta perustuslakia ei ole saatu voimaan, EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tehdään NATOn kautta. Vielä perustuslakisopimuksen hyväksymisen jälkeenkin kestää ennen kuin uuteen sopimukseen sisältyvä eurooppalainen yhteinen puolustus on toimintakykyinen ja valmis kantamaan osan NATOn nykyisistä vastuista.
Toisaalta niin kauan kuin kotimainen NATO-keskustelumme on globaalista kontekstista irrotettua hedelmätöntä eipäs-juupas -inttämistä, on myönteistä, ettei Vanhasen hallitus ole käytännössä noudattanut Vanhasen linjauksia. Teot ovat tärkeämpiä kuin sanat.
Hallitus on nimittäin sekä neuvotteluissa perustuslaista että voimassa olevassa turvallisuuspoliittisessa selonteossa todennut, että Suomi haluaa mukaan myös EU:n puolustusytimeen. Turvallisuuspoliittisessa selonteossa tämä valinta perusteellaan seuraavasti: "HVK:ssa joulukuussa 2003 saavutettu yhteisymmärrys avunannosta hyökkäystilanteessa vahvistaa unionin keskinäistä solidaarisuutta. Yhteisymmärrys merkitsee tärkeää integraation syventämistä ja vahvistaa myös Suomen turvallisuutta. EU:n lisääntyvä solidaarisuus vahvistaa entisestään Euroopan vakautta ja Suomen turvallisuuspoliittista asemaa.???
On hyvä, että Suomen hallitus jatkaa Lipposen-Niinistön hallitusten linjoilla ja on hakemassa Suomelle paikkaa EU:n kovasta ytimestä. Jotta tämä tavoite kuitenkin voisi täysimääräisesti toteutua, keskustelua NATO-jäsenyydestä ei voi sivuuttaa. |
|
