Voiko avoimuutta olla liikaa? - Kaleva
30.11.2007
Professori Tapani Raunio ehdotti tällä viikolla eduskunnan valiokuntien kokousten muuttamista julkisiksi. Erityisesti professori nosti esiin EU-asioiden käsittelyn entistä avoimemmin. Hän ei usko, että EU-asioiden julkinen käsittely eduskunnan Suuressa valiokunnassa heikentäisi kansallisten intressien puolustamista. Päinvastoin, läpinäkyvyys kantojen valmistelussa voisi parantaa kansalaisten luottamusta päätöksentekijöiden kykyyn hoitaa asioita Suomen kannalta oikeaan suuntaan.
Eduskunnan varapuhemies Johannes Koskinen (sd) ehätti kuitenkin tuoreeltaan tyrmäämään ehdotuksen valiokuntien kokousten julkisuudesta. Mitään perustelua arvostamani ja kokenut parlamentaarikkokollegani ei kannalleen antanut, kunpahan vain piti valiokuntajulkisuuden toteuttamista käytännössä mahdottomana.
En jaa varapuhemies Koskisen kantaa, ja olen professori Raunion kanssa täsmälleen samaa mieltä. Mitä pidemmälle kehittyneestä on kyse, sitä enemmän yhteiskunnalliset käytännöt henkivät avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Vain instituutiot, joilla on jotain salattavaa, pitävät suljettuja ovia pääsääntönä ja avoimuutta poikkeuksena. Oli kokousten julkisuus käytännössä kuinka vaikea toteutettava tahansa, modernissa tietoyhteiskunnassa keinoja kyllä löytyy. On siis kyse poliittisesta tahdosta.
Aidossa, kansalaisten osallisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa avoimuutta ei yksinkertaisesti voi olla liikaa. Tuskinpa jokainen jeppe Paraisilta Pieksämäelle ja Utöstä Utsjoelle tulisi suunnattomalla mielenkiinnolla seuraamaan eduskunnan viihdearvoltaan rajallista valiokuntatyöskentelyä. Mutta halukkailla olisi ainakin mahdollisuus.
Esimerkkejä avoimuuden suhteen kyllä löytyy. Olen pitkän aikaa ihmetellyt, miten esimerkiksi Euroopan parlamentissa, kymmenien kansallisuuksien kirjavalla foorumilla, voidaan pitää lakiasäätävät kokoukset pääsääntöisesti avoimin ovin, kun taas kotoisen Suomen, avoimuuden airueen, parlamentaariset käytännöt edelleen muistuttavat menoa itänaapurissamme Bre?nevin aikana. Asiat valmistellaan ja päätökset tehdään suljetuissa kabineteissa, kasvottoman kollektiivisesti, ilman sanatarkkoja pöytäkirjoja tai historian lehdille jääviä kirjauksia ihmisistä lakimuutosten takana.
Olisi ahkeran ja aikaansaavan kansanedustajan etu, että tärkeä valiokuntatyö tulisi paremmin kansalaisten tietoisuuteen. Meillä on eduskunnassa paljon sellaisia näkymättömiä puurtajia, jotka eivät paistattele julkisuuden valokeilassa. Argumentointi avoimissa valiokuntakeskusteluissa antaisi eittämättä suurelle yleisölle myös lisää tietoa päätösten taustoista ja arvovalinnoista. Kuten lainoppineet tietävät, päätöksen perustelut ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä kuin päätös itse. Modernissa yhteiskunnassa kansalla on oikeus tietää myös päätöksiin johtaneet ajatus- ja tapahtumakulut. Ne auttavat myös ymmärtämään paremmin, kuinka tärkeää lakeja on noudattaa.
Omalla työmaallani Euroopan parlamentissa avoimuus toimii. Valiokuntien kokouksissa saattaa usein olla satoja sivullisia. Kaikki puheenvuorot pidetään "julkisesti" sillä mentaliteetilla, että valiokunnassa lausuttu saattaa löytyä muutaman minuutin päästä isojen uutistoimistojen jakelusta ja joukkotiedotusvälineistä. Argumentoinnin on perustuttava faktoihin, sillä epätarkoista tiedoista jää välittömästi kiinni. Kollegat reagoivat toistensa sanomisiin, sillä kukaan ei halua antaa kuvaa kuuroudesta muiden ajatuksille. Jok'ikinen muutosehdotus lakitekstiin tehdään yksittäisen edustajan poliittisella vapaudella ja vastuulla, joka on peruuttamattomasti kohdennettavissa tähän kyseiseen muutosta esittäneeseen henkilöön. Meni syteen tai saveen, vastuutaan ei voi paeta, sillä kaikella päätöksenteolla on todistajansa.
Toki meillä europarlamentissakin vielä parannettavaa on, vaikka luultavasti maailman avoimin lainsäädäntöelin olemmekin. Tällä hetkellä suurin uudistamistarve liittyy lobbaukseen, joka on kasvanut eksponentiaalisesti parlamentin vallan kasvun myötä.
Lobbaukseen ei liity mitään mystistä, toisin kuin moni edelleen kuvittelee. Tämän päivän tehoyhteiskunnassa europarlamentaarikkoihin kohdistuva lobbaus ei ole kosteita illallisia, hulppeita Lapin seminaareja ja merkillisiä luontaisetuja. Lobbaus on vartin tapaamisia toimistolla, tuhansia sähköposteja, pikaisia keskusteluja parlamentin käytävillä ja loputonta asiatiedon tulvaa.
Vaikka lobbaus onkin siis luonteeltaan kaukana korruptiopolitiikasta, on tärkeää, että tämä on myös osoitettavissa ulospäin. Koska suurin osa asiantuntijakuulemisistamme ei tapahdu kollektiivisesti koko valiokunnan edessä, vaan jokainen meppi kuulee haluamiaan asiantuntijoita ja sidosryhmiä omassa tahdissaan, useimmiten työhuoneensa rauhassa, prosessin rehellisyys asetetaan kyseenalaiseksi.
Tämä osittain julkisuuden ulottumattomiin jäävä asiantuntijakuulemismenettely on kuitenkin tulossa läpinäkyvyyden piiriin, sillä parlamentti on juuri uudistamassa lobbausta koskevia sääntöjään. Kollegojeni Alex Stubbin ja Satu Hassin kanssa olemme ajaneet eri valiokunnissa eteenpäin ajatusta, että meppi olisi mietintöä valmistellessaan velvollinen julkistamaan työtä varten keräämänsä tausta-aineiston sekä listan tapaamistaan asiantuntijoista. Tämä "lobbarien peukalonjälki" toisi näkyväksi valiokuntien kokousten lisäksi myös valiokuntien ulkopuolella tapahtuneen vaikuttamistyön.
Suomi on tehnyt hyvää työtä avoimuuspolitiikassa Euroopan unionissa. Nyt olisi hyvä sauma tarttua myös kotimaan käytäntöihin ja tuoda suomalainen parlamentarismi kolmannelle vuosituhannelle. Oppia voi ottaa vaikka Euroopan parlamentista. |
|
