EU-vallankäyttö parlamentaariseen valvontaan - Kaleva
20.02.2007
Keskustelu Suomen perustuslain vallanjaosta ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä käy vilkkaana. Pari seikkaa on kuitenkin julkisessa keskustelussa jäänyt turhan epäselväksi.
Ensinnäkin keskustelussa käytetään toistuvasti ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaaren lanseeraamaa ajatusta, että perustuslaissa on jonkinlainen valuvika. Liisa on osittain oikeassa ja osittain väärässä. Vika perustuslaista kyllä löytyy, muttei mikään vahingossa syntynyt virhe, vaan tietoisesti kompromissilla synnytetty. Perustuslakiin jätettiin valmistelussa tahallisesti epäselvä pykälä presidentin valtaoikeuksista.
Toisaalta keskustelussa on jatkuvasti vihjailtu puolueiden kannanottojen olevan yhteydessä presidentti- ja pääministeri-instituutioita tällä hetkellä hallitseviin henkilöihin. Mm. Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen herätteli aiheesta pari viikkoa sitten keskustelua blogissaan väittäen provosoidusti, että into muuttaa perustuslakia olisi itse asiassa piilotettua kritiikkiä presidentti Halosta kohtaan.
En usko tähän. Itse asiassa todistusaineistoa löytyy aivan toiseen suuntaan. Vedin muun muassa jo 1990-luvun puolivälissä Kokoomuksen Nuorten Liitossa perustuslakityöryhmää, jonka valmistelemassa kannanotossa vaadittiin presidentin valtaoikeuksien rajua leikkausta sekä kaiken ulkopoliittisen vallankäytön parlamentarisointia. Ei meillä tuolloin ollut mitään tietoa, kuka vuonna 2000 presidentin tehtävää hoitaa ja millaisen aatteen pohjalta.
Henkilöt ovat epäolennaisia. Ainoastaan siinä suhteessa henkilöillä on merkitystä, että syy suuremmilta ongelmilta välttymiseen näiden vajaan seitsemän vuoden aikana, kun uusi perustuslaki on ollut voimassa, on pitkälti yhteiskunnan avaintehtäviä hoitaneiden henkilöiden kohtuullisen hyvin toimineessa keskinäisessä yhteistyössä. Onneksi meillä on ollut vallassa pääministeri-presidentti- kombinaatioita, jotka ovat kyenneet käytännössä jakamaan roolit ilman suurta porua.
Onko kyseessä niin vakava ongelma, että mahdollisimman pitkäaikaiseksi tarkoitetun perustuslain muutostyöhön pitäisi ryhtyä välittömästi? Mielestäni on.
EU:n yhteisöllisten politiikkojen kautta hoidettava ulko- ja turvallisuuspolitiikan sektori kasvaa koko ajan. Vaikkei rajankäyntiongelmista toistaiseksi ole aiheutunut kriisejä, havaintoja ristiriitatilanteista on jo nähty. Oliko esim. presidentin vai pääministerin tehtävä esittää kutsu Venäjän presidentille osallistua Suomen puheenjohtajakaudella järjestettävään kokoukseen? Valtioelinten edustajat eivät tunnu tietävän vastausta tähän itsekään. Entä kuka päättää sellaiseen EU:n huippukokouksessa sovittavaan unionin rauhanturvaoperaatioon osallistumisesta, joka vaatii EU:n suomalaissotilaitakin sisältävien valmiusjoukkojen lähettämistä Suomen eduskunnalta saadun myönteisen kannan jälkeen?
Toisaalta en yksinkertaisesti näe järkevää perustetta, miksi ulkopoliittista vallankäyttöä ei kaikilta osin voitaisi parlamentarisoida. Etenkin kun muutostahti kiihtyy, asiat ja koko ulkopolitiikan kenttä monimutkaistuvat, on typerää ajatella, että voisi olla olemassa jokin superyksilö, joka kaikissa tilanteissa osaa ajatella kansakunnan parasta ja jättää omat henkilökohtaiset, lyhyen tähtäimen valtapyrkimykset sivuun.
Tietoisesti epämääräiseksi kirjoitetun perustuslain aiheuttamista ongelmista tunnetuin liittyy Suomen EU- huippukokousedustautumiseen. Herättää suurta hilpeyttä kollegoissani kun kerron, että virallinen päätös, kuka edustaa Suomea joulukuun puheenjohtajakautemme päähuippukokouksessa tehtiin vasta 7.12. valtioneuvoston istunnossa. Mitä olisikaan tapahtunut, jos päätös olisi ollut toinen ja Brysseliin olisikin lähetetty presidentti?
Suomi kuuluu EU:n jäsenvaltioiden joukossa siihen harvalukuiseen, jossa ulko- ja turvallisuuspolitiikan ylin johto on uskottu hallituksen ulkopuoliselle valtion päämiehelle. Vaikka on kiistatonta, että nykyinen perustuslaki riisui presidentin valtaoikeuksia ulkopolitiikan saralla ja velvoittaa presidentin yhteistoimintaan hallituksen kanssa valtioneuvostossa, ei uusikaan valtiosääntömme poista EU:n päätöksentekojärjestelmään liittyvää ikuisuusongelmaa.
Olisikin toivottavaa, että yhteistoiminta presidentin ja valtioneuvoston kesken toteutuisi kotimaisessa valmistelussamme niin, että tarve presidentin osallistumiselle Eurooppa-neuvoston kokouksiin poistuisi. Varsinkin, kun EU-kokouksissa ei juuri ole tilaa Suomen omalle, unionista riippumattomalle ulkopolitiikalle. Tulevaisuuden Euroopassa nekin asiakokonaisuudet, joita on pidetty presidentin perinteisen ulkopolitiikan ydinalueina, siirtyvät unionin kautta järjestettäviksi. Viittaan tällä mm. turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ratkaisuihimme, jotka nykyinen hallituskin on hyväksynyt.
Presidentin osallistuminen neuvoston kokouksiin ei ole yksinkertaisesti tarpeen. Ministerivaliokunnan ja presidentin yhteiskokousta voidaan pitää riittävänä myös laajempia unionin strategioita käsiteltäessä. Kaikissa tilanteissa tulee varmistaa, että valtiojohto antaa ulkomaille yhtenäisiä linjauksia politiikastamme.
Vastuu kaikista EU:ssa tehtävistä päätöksistä on valtioneuvostolla. Unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu sekin valtioneuvoston toimivaltaan. Myös perustuslaissamme tämä asia olisi tarpeen todeta selkeästi ilman kiertelyä ja kaartelua. |
|
