Valta vaihtuu Euroopassa - Kaleva
15.05.2007
Vallanvaihto Euroopan unionin keskeisissä jäsenvaltioissa tuo muutoksia mantereemme poliittiseen arkeen. Vaikkei kyse ole laajemmasta vuoroveden vaihtumisesta pääpuolueiden välillä, taitoskohtiin liittyy aina uusia mahdollisuuksia ja riskejä.
Ranskan uusi presidentti Nicolas Sarkozy ottaa vastaan paikkansa gallien keulassa huomenna. Sarkozy poikkeaa Ranskan valtionpäämiehenä monessa suhteessa edeltäjistään. Ensinnäkin, hän on maan ensimmäinen selkeästi sodanjälkeistä sukupolvea edustava presidentti. Toiseksi, hän tulee maahanmuuttajataustaisena ja hienostokouluja koluamatta Ranskan vakiintuneen poliittisen eliitin ulkopuolelta. Huomionarvoista tulevan geopolitiikan osalta lienee myös, ettei Sarkozylla ole edeltäjiensä ennakkoluuloja suhteissaan Yhdysvaltoihin.
Todennäköisesti merkittävimmäksi näistä eroavaisuuksista Sarkozyn ja hänen edeltäjiensä välillä nousee sukupolvi. Vaikkei presidentti Jacques Chirac ehkä ollut Francois Mitterrandin veroinen eurooppalainen ajattelija, hän näki sotasukupolven kasvattina Ranskan Eurooppa-suhteen tärkeyden. Taivaalla on tässä suhteessa tummia pilviä, sillä niin dynaaminen ja reformistinen kuin Sarkon kotimaanagenda onkin, hän on sekä vaalikampanjassaan että ennen sitä kiinnittänyt varsin vähän huomiota EU-politiikkaan. Näkyvimmät Eurooppa-linjaukset ovat jääneet Euroopan keskuspankin toiminnan populistiseen arvosteluun, Turkin unionijäsenyyden vastustamiseen ja perustuslakisopimuksen supistamiseen jonkinlaiseksi minisopimukseksi. Tämä kaikki tosin lienee osa tehokasta ja järkevää vaalistrategiaa, joten nyt vaalien jälkeen ääni kellossa muuttunee.
Uskon Sarkozyn mahdollisuuksiin nousta merkittäväksi eurooppalaiseksi vaikuttajaksi. Sarkozyn kunniaksi sanottakoon, että jos hän pystyy ajamaan läpi vaaliohjelmansa Ranskan sisäisten uudistusten osalta, hän tekee välillisesti suuren palveluksen myös Euroopalle. Ranska on unionimaista ehdottomasti eniten sisäistä uudistumista tarvitseva maa, jonka taloudessa ja teknologisessa osaamisessa on huimaa potentiaalia, joka pitäisi vapauttaa koko mantereen käyttöön.
Toivottavasti Sarko näitä uudistuksia suunnitellessaan muistaa, ettei sotien runtelema mantereemme ole kyennyt rakentamaan rauhaa kansalaisillemme rakentamalla muureja kulloisillekin rajoilleen. Päinvastoin, rauha on vakiinnutettu repimällä alas esteet ihmisten väliseltä kanssakäymiseltä. Eivätkä eurooppalaiset kansakunnat ole vaurastuneet sulkeutumalla kukin omaan onnelaansa, vaan avautumalla suhteessa mantereen muihin kansoihin ja meitä ympäröivään maailmaan.
Ranska ei kuitenkaan ole ainoa keskeinen EU-valtio, jossa muutoksia on luvassa. Myös Iso-Britannian vallan ydin, pääministerin virka-asunto Downing Street kymppi, on saamassa juhannuksen tienoilla uuden asukkaan.
Mielenkiintoista on, että Iso-Britanniassa pääministeri Tony Blairin luopuessa saarivallan herruudesta kehitys on kulkemassa Ranskan kanssa päinvastaiseen suuntaan. Siinä missä Blair rikkoi briteille edelleen merkityksellisiä yhteiskuntaluokkien välisiä raja-aitoja ja kaveerasi USA:n valtapitävien kanssa jopa liallisuuksiin asti, hänen todennäköinen seuraajansa Gordon Brown edustaa perinteisempää pääministerityyppiä. Tosin Brownin osalta kysymysmerkkejä on paljon. Ainakaan minulle ei ole muodostunut hänestä ihmisenä eikä hänen poliittisesta perusvirityksestään vielä oikein minkäänlaista kokonaiskuvaa. Kabineteissa kruunattujen perintöruhtinaiden asema on sitä paitsi aina vaikeampi kuin vaalien kautta valtikkansa ottaneiden.
Iso-Britannian uuden johdon tärkein haaste liittyy maan Eurooppa-suhteeseen. On hyvin todennäköistä, että vuoden loppupuolella kokoontuva mini-HVK saa aikaan perustuslaillisen sopimuksen, joka ongelmitta hyväksytään kaikissa sopimuksen jo ratifioineissa maissa, mutta myös aiemmin hylänneissä valtioissa kuten Ranskassa ja Alankomaissa. Ranskassa ei ole odotettavissa uutta kansanäänestystä johtuen Sarkozyn taitavasta taktisesta vedosta "hakea itselleen presidentinvaaleissa mandaatti viedä perustuslaki läpi parlamentin tuella".
Tämä tarkoittaa, että britit ovat tilanteessa, jolloin heidän on vihdoin määritettävä, haluavatko he jatkaa osana unionia vai aloittaa kehityksen saarivaltakunnan erittymisestä unionin poliittisesta yhteydestä kohti jonkinlaista vapaakauppajäsenyyttä. Unionissa toki toivotaan ensimmäisen vaihtoehdon läpimenoa, muttei Britannian eriytyvä kehityskään EU:ta kaada. Olisihan federalistien haavekuva syventyvästä yhteistyöstä paljon helpompaa saavuttaa ilman kaikessa vastaanhangoittelevia brittejä. Viime kädessä kyse on Iso-Britannian omasta valinnasta, jonka tulisi kiinnostaa ennen kaikkea maan kansalaisia itseään.
Henkilökohtainen veikkaukseni on, että Brown kompastuu juuri tähän Eurooppa-suhteeseen. Niin hullunkuriselta kuin se kuulostaakin, Iso-Britannian konservatiivipuolue on se voima, jonka hallussa ovat avaimet ulospääsyyn. Mikäli David Cameron pelaa korttinsa oikein ja saa omat tukijansa käyttäytymään vastuullisesti ja käyttämään järkeään, hän voi absurdisti olla se johtaja, joka pitää britit Euroopassa. |
|
