Edistys lähtee tosiasioiden tunnustamisesta
31.12.2004
"Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku", oli Paasikiven ulkopoliittisen ajattelun kulmakivi. Paasikiven perinnettä on syytä vaalia etenkin turvallisuuspolitiikassa, jossa uskottavuuden tae on realistinen tilanneanalyysi ja siitä vedetyt oikeat johtopäätökset. Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon käsittelyssä Vanhasen hallituksen olisikin tullut pitää kiinni paasikiveläisestä periaatteesta. Eduskunnan suuri enemmistö pisti kuitenkin mieluummin päänsä puskaan.
Eurooppalaisesta näkökulmasta suomalainen keskustelu vaikuttaa oudolta. Näyttää, että kaikkein tärkeintä on keskustelun lopputuloksena päätyä väkisin vanhoihin doktriineihin. Kun keskustelun lopputulos on ennalta määrätty, analyysi jää väistämättä puutteelliseksi.
Maailma on muuttunut nopeasti viime vuosina. Varsinkin Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittinen kartta on ollut valtavien muutosten kohteena. Naton ja EU:n laajeneminen, EU:n uusi turvallisuuspoliittinen ulottuvuus sekä Venäjän ja entisten neuvostotasavaltojen kehitys ovat asioita, joiden analysoimiseen eivät entiset opit riitä. Suomen turvallisuuspoliittinen asema on määriteltävä suhteessa näihin tekijöihin. Miten Naton laajeneminen ja sen roolin muuttuminen ovat vaikuttaneet Suomeen? Mikä on se "mahdollisuus", johon hallitus Suomen Nato-jäsenyydestä puhuessaan viittaa? Miten EU:n turvatakuut vaikuttavat turvallisuuteemme, puolustukseemme ja kansainväliseen asemaamme?
Turvallisuusselonteossa todettiin Naton laajenemisen Baltian maihin lisänneen turvallisuutta ja vakautta Pohjois-Euroopassa. Siihen hallitus ei ottanut kantaa, lisäisikö myös Suomen jäsenyys sitä. Ja jos ei, niin miksi ei. Nato-keskustelu saikin lähinnä koomisia piirteitä, kun selonteon sanamuotoja ryhdyttiin viilaamaan huolimatta siitä, että teksti oli valmisteltu kaikkien eduskuntapuolueiden muodostamassa työryhmässä, jossa myös Nato-suhteesta saavutettiin yksimielisyys; Naton todettiin olevan "todellinen vaihtoehto" Suomelle. Ranta-Muotion työryhmän yksimielinen muotoilu ei hallitukselle kelvannut, vaan Nato-optio viilattiin muotoon "mahdollisuus". On vaikea löytää syitä, miksi eduskuntapuolueiden konsensusta mentiin korjaamaan.
Useimmille Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisestä aidosti vastuuta kantaville tahoille kysymys Suomen Nato-jäsenyydestä ei ole akuutti. Paljon ratkaisevampaa tässä vaiheessa on pitää Suomi mukana eurooppalaisen turvallisuuden kehittämisessä EU:n piirissä. Suurimmat virheanalyysit keskustelussa nähtiinkin puhuttaessa EU:n turvatakuiden vaikutuksesta turvallisuuspoliittiseen asemaamme.
EU:n turvatakuiden osalta olennaista on, millaisen merkityksen muut valtiot niille antavat. Näkevätkö EU-valtiot takuut itseään velvoittavina? Entä pitävätkö EU:n ulkopuoliset, mahdollisesti turvallisuusuhkia aiheuttavat valtiot, turvatakuita uskottavina? Tästähän turvatakuissa viime kädessä on aina kysymys - velvoittavuudesta ja uskottavuudesta.
EU:n turvatakuut perustuvat perustuslaillisen sopimuksen muotoiluun, jossa muut jäsenmaat sitoutuvat auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenmaata kaikin mahdollisin, myös sotilaallisin, keinoin. Jos ulkovallat pitävät tätä sitoumusta uskottavana, he määrittelevät maan sotilaallisesti liittoutuneeksi. Suomen hallitus toteaa selonteossaan, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton. Se siis tarkoittaisi, ettei hallitus pidä sopimuksen avunantopykälää velvoittavana, eikä siten näe sillä puolustuspoliittista merkitystä. Linja on kummallinen, sillä kaikissa eurooppalaisissa keskusteluissa turvatakuita pidetään täysin sitovina. Naton ja EU:n turvatakuiden ero on hiuksenhieno, tosin EU-artikla on tositilanteessa velvoittavampi ja näin ollen tiukempi sitoumus kuin Naton viides artikla.
Olin mukana perustuslaillisessa konventissa valmistelemassa EU:n yhteisiä turvatakuuartikloja. Vaikka useimmissa asioissa emme toisen suomalaisen konventtimepin, Esko Seppäsen, kanssa yhtä mieltä olleetkaan, meille molemmille oli alusta lähtien selvää, että Suomen allekirjoitettua turvatakuuartiklan emme olisi enää valtiona sotilaallisesti liittoutumaton. Ero ajattelussamme olikin lähinnä siinä, kuinka suotavana tällaista kehitystä pidimme.
Sanaparilla "sotilaallisesti liittoutumaton" on selvä kansainvälisoikeudellinen merkitys. Sotilaallisesti liittoutumaton valtio ei voi antaa eikä ottaa turvatakuita miltään järjestelmältä, ei Natolta eikä EU:lta. Meillä vanhoilliset ulkopoliittiset piirit tulkitsevat termin tarkoittavan ainoastaan omaa puolustuspoliittista ratkaisuamme. Hallitus keksi tämän rajauksen, jotta vanhasta doktriinista voitaisiin vielä pitää sanojen tasolla kiinni. Käytännössähän sotilaallinen liittoutumattomuus on kuollut kirjain.
SDP:n puheenjohtaja, puhemies Lipponen vaati maanantaina, että ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on pidettävä yllä älyllistä avoimuutta. Muuten keskustelu näivettyy värin tunnustamiseksi ja liturgian hokemiseksi. Ikävä kyllä, juuri tähän turhaan hokemiseen tässäkin keskustelussa vajottiin. Avointa keskustelua ja tosiasioiden tunnustamista vaatineet leimattiin "intoilijoiksi" vaivautumatta vastaamaan oikeutettuihin kysymyksiin. Puhemiehen lisäksi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes ovat olleet edistyksellisellä, paasikiveläisellä linjalla. Myös he ovat halunneet puheenvuoroillaan luoda aitoa analyysia aikansa eläneen liturgian sijaan.
Tosiasia on, että EU:lla on velvoittavat turvatakuut. Tosiasia on myös, että ne tekevät meistä sotilaallisesti liittoutuneen siten kuin määritelmä kansainvälisessä politiikassa ymmärretään. Tämä ei tarkoita, ettei omaa puolustuskykyämme tarvitsisi pitää korkeana ja niin itsenäisenä kuin vain mahdollista. Eiköhän nämä tosiasiat ole jo syytä tunnustaa.
Piia-Noora Kauppi |
|
