Vakaus- ja kasvusopimus muuttopaineessa? - Kaleva
21.01.2005
Euroopassa on käyty kiivasta taistelua EU:n jäsenvaltioiden julkistaloutta säätelevän vakaus- ja kasvusopimuksen tulevaisuudesta. Talouspolitiikan asiantuntijat ja poliitikot ovat jakautuneet jyrkästi kahteen koulukuntaan. Osa puolustaa sopimusta henkeen ja vereen ja pitää sopimuksen säilyttämistä ainoana mahdollisena takeena saada uudistuksiin kykenemättömät jäsenvaltiot tekemään välttämättömät rakenneuudistukset. Osa taas pitää sopimuksen tiukkoja vaatimuksia pakkopaitana, mikä estää suhdanteen kääntymisen ja talouskasvun käynnistymisen. Mistä tässä keskustelussa oikein pohjimmiltaan on kyse?
Maastrichtin neuvotteluissa 90-luvun alussa päättäessään Euroopan talous- ja rahaliitosta Emusta jäsenvaltiot sopivat yksimielisesti, että yhteiseen rahapolitiikkaan siirtyminen edellyttää yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Taustalla oli halu turvata tulevan yhteisvaluutan, euron, uskottavuus. Toisaalta jotkin jäsenvaltiot Saksa etunenässä eivät luottaneet pelkkiin eurooppalaisten kumppaneittensa sanallisiin lupauksiin. Niinpä Maastrichtissa allekirjoitettiin yksiselitteiset tavoitteet sisältävä vakaus- ja kasvusopimus, joka sitoo kaikkia jäsenvaltioita.
Sopimuksen tärkein tavoite oli saada valtioiden julkinen talous tasapainoon ja budjetit ylijäämäisiksi vuoteen 2003 mennessä. Ideana oli, että hyvinä aikoina jäsenvaltiot maksavat pois velkaansa ja uusivat julkisen sektorin rakenteita niin, että kapeamman leivän aikanakin budjetti pystytään pitämään tasapainossa.
Tämä ei kuitenkaan ole helppoa. Noususuhdanteessa poliitikoilla on pysyvä (ja aina yhtä vahingollinen) taipumus välittömästi syödä tuo joustovara ja suunnata löysää rahaa kaikkeen mahdolliseen sinänsä hyvään ja oikeaan tarkoitukseen. Velkojen maksaminen ei yksinkertaisesti ole äänestäjien enemmistön silmissä yhtä houkuttelevaa kuin tulonsiirtojen kasvattaminen tai rahoituksen antaminen johonkin tärkeään.
Niinpä monissa EU-maissa 90-luvun puolesta välistä käynnistynyt ennätyspitkä ja -voimakas nousukausi hassattiin ja hurmahenkiset poliitikot hankkivat lyhytnäköistä suosiota siirtämällä vaikeat päätökset tulevaisuuteen. Valitettavasti kaikissa maissa ei ollut Sauli Niinistön kaltaista teräshermoista kirstunvartijaa, joka olisi saanut nämä opportunistisilla motiiveilla varustetut, valtiontalouden vaarantavat populistinilkit kuriin.
Kun nousun jälkeen väistämättä seuraava lasku sitten viimeistään teknokuplan puhkeamisen jälkeen alkoi, niin huomattiin, ettei vakaus- ja kasvusopimuksen tavoitteisiin päästä ilman suuren luokan budjettileikkauksia. Tällainen hevoskuuri taas on aina vaikeaa toteuttaa, mutta ennen kaikkea sen käynnistäminen laskusuhdanteessa on lähes mahdotonta.
Jakolinja sopimuksen puolustajien ja vastustajien välillä noudattelee oikeisto-vasemmistoakselia. Sopimuksen romuttaminen on saanut merkittävää tukea vain niistä jäsenvaltioista, joilla on ollut tai on ongelmia sopimuksen noudattamisessa.
Valtiot, jotka ovat hoitaneet "rootelinsa" hyvin ja päässeet sopimuksen tavoitteisiin tai ovat ainakin hyvällä vauhdilla lähestymässä niitä, vannovat vakaus- ja kasvupaketin säilyttämisen nimeen. Suomi on ollut tässä "pyhäkoulupoikien" joukossa näkyvästi esillä - ja hyvä näin. On epäreilua meitä kohtaan, että samalla kun me olemme pitäneet kotipesämme kunnossa, jotkut jäsenvaltiot ovat eläneet kuin pellossa ja jättäneet myös meidät kärsimään seurauksista.
Oma tärkeä roolinsa sopimuksen kiivaimpien puolestapuhujien joukossa on myös Euroopan parlamentilla, joka vastaa kansalaisten pää-äänenkannattajana eurooppalaisesta kansantaloudesta. Parlamentti on viime vuosien aikana ottanut lukuisia kertoja eri vaiheissa voimakkaasti kantaa vakaus- ja kasvusopimuksen vesittämistä vastaan.
Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä suurten jäsenvaltioiden hallitukset ovat lyhentäneet meppiensä liekaa ja vaatineet näiltä Berliinin, Pariisin ja Rooman linjoja mukailevia kannanottoja. Kuvaavaa onkin, että vielä vuosi sitten sopimukseen yleisesti tyytyväiset Saksan sosialistimepit ovat tällä viikolla yhtyneet Ranskan vasemmiston laulukuoroon ja vaatineet sopimuksen hautaamista.
Sopimuksen kohtalosta päätetään lopullisesti maaliskuun huippukokouksessa. Ennen tätä parlamentti tulee ottamaan asiaan kantaa. Oletusarvo on, että parlamentti tulee pitämään linjansa ja puolustamaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Realismia kuitenkin on, että huolimatta vastaanhangoittelevista pikkumaista ja parlamentin kannasta, EU:n julkistalouden pahat pojat Schröder, Chirac ja Berlusconi saavat tahtonsa läpi ja sopimuksen tulkintaan lisätään uutta joustavuutta.
Jos näin tehdään, on tärkeää varmistaa kolme asiaa. Ensinnäkin sääntöjen on oltava kaikille samat. Kriteereiden pitää olla objektiivisia. Toiseksi mitään menokohteita (kuten esimerkiksi julkisia investointeja tai tutkimusrahoitusta) ei saa automaattisesti hyväksyä tekosyyksi kolmen prosentin budjettivajeen ylittämiseen. Mikäli tällainen "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelu sallitaan. Hallitusten on liian helppo perustella kaikki mahdolliset julkistalouden menot jollakin hyvällä syyllä ja vajeiden tarkastelu rajoittuu pian pelkkiin hallintokuluihin.
Kolmanneksi jäsenvaltioille annettava joustovara on sidottava siihen, kuinka paljon uudistuksia jäsenvaltiot ovat hyvinä aikoina tehneet. Joustoa ansaitsee eniten sellainen maa, jossa velkaa on maksettu ja vajetta pienennetty, mutta siitä huolimatta tavoitteisiin ei päästä.
Toivottavasti terve järki voittaa ja vakaus- ja kasvusopimus saa jäädä eloon. Ja jos sopimusta muutetaan, niin muutetaan nyt edes parempaan suuntaan.
Piia-Noora Kauppi |
|
